E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
Suomentanut
Antti Rytkönen
Kariston nuorisokirjoja N:o 5.
Hämeenlinnassa,Arvi A. Karisto,1916.
Kuinkako tuumasta tuli tosi?
Se kävi itse asiassa yhtä helposti kuin lapasien paikkaaminenkuutamossa.
Olen uskonut ja uskon sallimukseen, sillä kaikki kävi aivan kuinikivanhoista ajoista olisi määrätty niin käymään. Meille ratkaisu eitosiaankaan tuottanut mitään vaikeuksia. Mutta isillämme ja äideillämmekyllä oli omat epäröimisensä.
Olisiko nyt niin merkillistä, jos kolme nuorta tyttöä — kyllin vanhojalisäksi — viettäisivät muutamia kesäviikkoja yksin tunturituvassa!
Susanna oli todellakin kuukausi sitten täyttänyt kahdeksantoistavuotta, Dorthe oli seitsemäntoista vuoden ja kolmen kuukauden ja minäkuudentoista vuoden ja kahden kuukauden ikäinen. Jos olisimme olleetaivan nuoria, esimerkiksi viisitoista-vuotiaita, niin asianlaitaluonnollisesti olisi ollut toinen, Nyt saatoimme kaikin puolinselviytyä erinomaisesti omin neuvoin.
En kuolemaksenikaan olisi muistanut, kuka sen ajatuksen ensiksi keksi,Seikka oli vain se, että olimme rahapulassa. Olisimmehan mielellämmemenneet tuntureille, kuten säätyläisperheet näin yleiseen viettävätkesäänsä, Mutta jos vain hiemankin tuntui tunturin tuulahdusta,alettiin heti puhua kalleudesta. Isä rypisti kulmakarvojaan ja sanoi"ei", kohta kun minä mitä varovimmin olin ruvennut vetämään virttä— kävelyretkistä, tunturi-ilmasta ja muusta sellaisesta. Ja äiti eihiiskunut sanaakaan, mutta pudisti päätänsä.
Sama oli asianlaita Boltin ja Jehningenin perheissä.
Minulla on näet kaksi uutta parasta ystävää: Dorthe Bolt ja Susanna
Jehningen.
Dorthe sanoi suoraan: — Pyh — luuletko että meillä on varojasellaiseen! — Mutta Susanna ei tahdo koskaan myöntää, ettei heillä oleriittävästi rahaa. Hänen huulillaan on niin moni "jos" ja "mutta", kunsitävastoin me vain puhumme siitä, onko varoja vai eikö ole varoja.Tuo on sanomattoman tyhmää. Rahattomuus ei ole mikään häpeä. Juuritästä meidän suloisesta kesästämmekin näkee, ettei ole hyvä omistaapaljon rahoja. Muutoinhan me kolme emme olisi koskaan joutuneet asumaantunturitupaan. No niin, me juttelimme ja tarinoimme keskenämme kaikenkevättä tunturiretkistä ja jalkamatkoista ja niiden hauskuuksista.
Susannalla ei ole sisaruksia, ei veljeä eikä sisarta, minkä varsinhyvin näkeekin siitä, että kaiken pitää hänen mukana ollessaan mennäkuin viivalla vetäen. Kun on paljon sisaruksia, ei juuri maksa vaivaaasettaa mitään ojennusnuoria. Dorthella on Finn-niminen veli. Hänon ylioppilas ja on saanut pienen apurahan hyönteisten tahi pikkumatelijain kokoomista varten pohjoisesta. Hän ei ole erittäin hauska,mutta eipähän hänellä niin hupaisaa lienekään, kun lakkaamatta vainistuu suurennuslasiinsa tirkistäen.
Finn Boltin piti niinmuodoin lähteä pohjoiseen, ja sitten hänen pitiasua jossakin tuvassa.
Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus,että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemmemökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.
Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä senpiti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjantuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunistasiellä piti