E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
— Ei siinä ole viittätoista kiloa enempää.
— No, se nyt on ihme ja kumma, kun minä kahdeksastatoista olenmaksanut, ja kauppiaan vaaka näyttää oikein.
— Tässä ei ole viittätoista enempää!
— Mutta kun minä vein voita kauppiaalla se pantiin ensin samaanvaakaan, mihin sitten rautatanko, ja kun se kerran näytti, että voitaoli juuri se määrä, minkä muija kotona oli sanonut siinä olevan, jakun sitten rautatanko pantiin…
— Niin, mutta tässä ei sittenkään ole viittätoista enempää.
Pajan ovella miehet kinastelivat. Talonisäntä oli toinen, ja toinen,hän, joka viidestätoista puhui, oli nuori seppä. Hän piteli kädessäänrautatankoa ja kätensä voimalla punnitsi sen painavuutta.
— Saatte ottaa vaikka ruumiistani ne kilot, jotka tässä ovat päälleviidentoista, sanon minä.
Talonpoika löi oikean käden nyrkin vasempaan käteensä, ja ääneen tulivinkaiseva sävy, kun hän huusi:
— Ja päästä minä alotan, vaikka se onkin huonointa sinussa, senkinitsepäinen vesa!
Nuori seppä katsoi suuttuneeseen talonpoikaan ja nauroi. Ja kunhän sen teki ja valkoiset terveet hampaat tulivat näkymään tuostahiukan liian suuresta suusta ja silmien veitikkamainen välke osuitalonpoikaan, niin tämä tunsi jo hiukan lauhtuvansa. Hänkin johymähti, mutta samassa kiukku tarrasi täydellä voimalla sieluunkiinni ja pakotti sanat huulille:
— Sinä itsepäinen nulikka, sanon minä. Vai sinä tässä tuletopettamaan minua! Tiedätkö sinä kuka minä olen?
Nuori seppä antoi raudan pudota maahan ja vastasi rauhallisesti:
— Kyllähän tuo tiedetään. Ja ellei isäntä nyt kohta lakkaarähisemästä, niin muutan jalkanne tuonne aidan toiselle puolen.
Samassa pajasta, josta tähän asti oli kuulunut tasaista alasimenkilinää ja nakutusta, pisti päänsä esiin nokinen, vanhanpuoleinen,laiha ja jo hiukan kumarassa asteleva seppä. Hän lausui tyynesti:
— Ei saa turhia pöyhistellä siinä. Ensiksikin sinä, Kalle! Mitä sinäsuotta vanhempien ihmisten kanssa kinastelet? Olisit siinä hiukanhiljaa!
Kalle sipaisi kädellään lakkinsa lippaa, painoi sitten reuhkansyvempään päähänsä ja meni pajaan.
— Ja mitä teihin, isäntä, tulee, jatkoi vanha seppä, niin sen minäsanon, että turhaa tässä on tulla kenenkään minun poikani kanssariitelemään painoista. Hänen kätensä on elävä vaaka. Kyllä se ainaoikein näyttää.
— Mutta kun minä kauppiaan luona…
— Näitte silloin väärin tai oli vaakaan pantu toinenkin tangonkappale.
Riitelevän isännän suu jäi aivan selälleen. Hän kääntyi äkkiäympäri, hyppäsi rattaittensa luo, pöyhi pohjaa ja otti sieltä lyhyenraudankappaleen esiin.
— Totisesti olikin. Sen minä unohdin.
Hän heilutti raudankappaletta kädessään ja huusi pajan ovesta sisään:
— Sinä olit oikeassa, Kalle, ihan oikeassa! Tämä puuttui siitä!
— Jahaa, vastasi nuori seppä vain ja jatkoi pajassa työtään.
Vanha seppä jäi oven ulkopuolelle keskustelemaan töistä isännänkanssa. Sinä aikana kuului pajasta tasainen takominen. Säännöllisestilöi suuri moukari iskunsa, ja väliin kuului aina kaksi lyöntiä,joista ensimäinen oli j