E-text prepared by Tapio Riikonen
Kertomus kylän takalistolta
Kirj.
Hämeenlinnassa,Arvi A Karisto,1910.
Kevät oli ollut pitkä.
Panteen ja kinosten peittäminä olivat vielä Repo-ojan myllyt siihenaikaan, kun ennen jo kevättä iloisesti pyörivät, sauvakat kilpaahypellen. Paksuina jäätikköinä olivat vielä myllyjen edustatkinRepovaaran laidassa, ja jään alta kuului vain heikkoa, huokailevaaveden lirinää ikäänkuin kuolevan hätähuutoja. Rännitkin olivat jäässäja myllyjen ovet puolitiehen panteessa.
Mutta joka päivä kävi Ollin-Mikko katsomassa, eikö kevät jo alkaisivoittaa ja veden juoksu virkistyä. Vitkaan ja vaivalloisesti kevätedistyi. Mitä päivin vähin sulatteli, sen öisin taas kylmäsi. Muttavarhain aamuilla Mikon jo myllyille päin nähtiin kävelevän, kulkevanmyllyltä myllylle, kuulostelevan ja miettivänä jäätikköihin katselevan.Eipä muistanut Mikko näin myöhäistä kevättä. Tähän aikaan olivat jokaikki Repo-ojan myllyt pyörineet, sauvakkojen jyrinä ja ojan mahtavapauhu oli kuulunut ympäri kylää, myllymiehiä tuli ja meni ja Mikkopuuhaili kunnioitettavana myllärinä. Se oli hauskaa ja elettävääelämää. Päivä paistoi Repovaaran jyrkälle rinteelle, jota pitkinRepo-oja villinä vesivaahtona myllersi alas jokilaaksoon. Hauskaa olinähdä noita kaukaisten erämaiden kirkkaita vesiä, kun ne vaahtoisinatulla porhalsivat alas asutuille seuduille. Ja siihenpä vesirikkaaseenojaan oli jokainen kylän talo rakentanut oman, pienen ja sievänmyllynsä, jossa viljakultansa jauhoi. Tässä, tämän hauskan Repo-ojanpartaalla, oli Mikonkin elämä kulunut. Keväisin ja syksyisin olihauskaa, kun myllyvedet olivat runsaat ja myllyjen hoitamista, jyväinkäyttöä ja kivien takomista oli kosolta. Syksyllä ja keväällä Mikkokinelatuksensa hankki, mutta talvisin ei hänessä ollut enempää elämääkuin Repo-ojassakaan: juuri sen verran, ettei veri seisahtunut.Miettiväisenä hän seisoskeli myllyjen luona ja mielessään arveli, ettäkyllä pian alkaa suveta. Varis oli jo rääkkynyt myllyn katolla aamullavarhain. Muisteli Mikko erästä kevättä — hän oli silloin nuorenapoikana — jolloin muutamassa päivässä teki täydestä talvesta ihanankesän. Semmoinen ihme saattaisi nytkin tapahtua ja epäilemättätapahtuukin, kun Vappu pian on käsissä.
Ei ollut Mikkoa nyt tänä keväänä Repo-ojan pauhu herättänyttalviunestaan, vaan muut syyt. Syksyllä myllynkäytöllä ansaitut jauhotolivat lopussa samoin kuin omankin pellon vilja. Oli jo pitänyt vähinnaapurista, Apunlaaksosta, lainatakin…
— Jospa vaan kääntäisi tuulen etelään ja päivän kaksi sataisi vettä,— mietiskeli Mikko ja kiipesi Herralan myllyn rappusille, jotka,johtivat myllyn ylikertaan ja olivat lumesta ja jäästä vapaina. Siihenistahti ja alkoi piippuaan sytyttää. Siinä tuntui lämpöiseltä, etelänrinnassa, kun aurinko seinää vasten paistoi. Keväinen tunnelma Mikonkintapasi. Täältä korkealta mäeltä oli hänellä avara ja suuri näkö-ala ylikoko kotikylän ja kauas muihinkin kyliin ja leveälle, valkoisen hangenpeittämälle joen uomalle.
— Hyvinpä se näyttää etelän taivas lientelevän, — ennusteli hän. —
Saattaa tehdä sateen milloin hyvänsä, ja silloin onkin talvelta valta
poissa… Jauhojen puute kuuluu jo taloissakin hätyyttelevän…
Herralan isäntäkin kertoi viimeistä jauhosäkkiä aljetun…
Mutta sitten hän tunsi kipeää nälkää ja hiukaa sisustassaan, sieraimiinlemusi kuin vereksien, vastajauhettujen jauhojen haju, ja vesi laskisuuhun. Mutta hän koetti taistella vastaan ja imi väkeviä savujaly