E-text prepared by Tapio Riikonen
Runoja
Kirj.
Helsinki,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1914.
Alkuruno
Onnen hetki
Lili
Katukuva
Seelia
Maaria
Juhannusyö
Viola
Ulla
Heinäkuu
Brunetta
Silkki-Eeva
El picador
Jeannette
"Pyhä Fransiscus"
Delila
Angelica
Isis
Minne?
Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullutluostariin ja luullen kuolevansa lauloi:
Myös multa päiwät kohta kai
Nyt päättyy, — ken uscoi tuota,
Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai.
Nyt poisko Maliain luota?
No niin, ken Onnen warhain joi,
Se Joucosta warhain mennä woi
Näin weisaten: halleluia!
Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää
En maahan sywälle sangen.
Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää
Kyll' ylenkatsonut; langenn'
En kumartamaan Päämiehiä maan,
Jos heickoja poljinkin toisinaan.
Työ Herran on anteexi antaa.
Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin?
Mies heico ja Hammas musta
Ja harmaata tullut Haiweniin.
Wain Crantzeja Taistelusta,
Cosk' jotki nähty ja tunnettu on!
Nyt siimeessä Munkki-Kammion
Näin itzeni walmistaa machdan.
Wain Muistot Riemua nyt suo.
Ja niistä kirckain ja armain
On Piiri tuo, joca tygö ja luo
Cuin ennenkin käy sulo Parmain,
Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet
Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet.
Sir Cuolem' ei hirmuta mua.
Täynn' Rackautta on Mieli mun
Quin Suo, joka kytee tulta, —
Se ihmekö, caick' Elon liekit kun
Nyt tukahdutettu on multa!
Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö
Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö,
Näin weisaten Valee-wirren.
Te Siunatut! Ympäri Jocaisen
Pään Cunnian Gloorian loisin.
Te keskellä Murheen Alhon sen
Caick' käätä tahdoitte toisin.
Mut aawistin silloin: on käypä näin.
Maan Riemut jättäen pystypäin
Käyn taiwaasen: halleluia.
Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, — se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.
Kun tulin sillalle, ni