E-text prepared by Johanna Kankaanpää and Tapio Riikonen
Kirj.
Marja Salmela
WSOY, Porvoo, 1922.
Hämyhetkenä.
Vanha Maija.
Esikoinen.
He rakastivat kumpikin.
Kannel.
Valkolakki.
Taistelutantereelta.
Pollen puolesta.
Veljesi tähden.
Kun talvinen aurinko laskee.
Oli maaliskuu. Päivä oli ollut kirkas ja kevättunnelmaa täynnä.Sinisenä oli taivas siintänyt, hanki oli häikäisevänä hohtanut, japäivä oli paahtanut melkein kuin kesällä. Nyt oli ilta. Aurinko olimailleen mennyt, ja iltaruskonkin heloittava puna oli häipynyt. Valjukuutamo yksin valaisi lumivainioita. Luonnon voimakas, keväinenriemastus oli vaihtunut vienoon sopusointuisuuteen ja rauhaan.Oli hiljaista sydänmailla. Kaikki oli kuin uneen vaipumaisillaan.Ainoastaan tulet, jotka siellä täällä syttyivät mökkien ikkunoihin,kertoivat siitä, että täälläkin oli ihmisiä, oli elämää jatyöntekijöitä, jotka eivät vielä levolle joutaneet.
Vähän matkan päässä maantieltä kapean niemen nenästä näkyi suurempiherraskartano. Sen kirkkaasti valaistuista keittiön ikkunoistaloistivat tulet tielle asti. Sielläkin oltiin jo ahkerassa työssäsytytetyn lampun ääressä.
Muualla talossa vallitsi vielä hämyhetken syvä hiljaisuus. Huoneissaoli pimeää, ainoastaan salin uunissa räiskyi iloinen takkavalkea.Siellä istui kasvava tyttö roihurahilla tuleen tuijottaen. Hän olijäänyt tänne valkeata vartioimaan muiden kaikkien ollessa lepäämässä.Mutta pian he tulisivat, sen hän tiesi, ja sitten alkaisi se hetkipäivästä, jota hän eniten sekä rakasti että pelkäsi, hämyhetken vietto,jolloin äiti soitti ja perhe saliin kokoontuneena istui kuuntelemassa.
Ei sitä semmoista aina tarjottu, ei jokapäiväisissä oloissa, muttanyt, kun naimisissa oleva sisar perheineen oli tullut käymään, ja kunvelikin pikku poikansa kanssa oli kotona, tulisi hämyhetken viettokinvarmaan. Ja mukanaan toisi se valtavan, voimakkaan tunteen elämänihmeellisestä rikkaudesta, sen suruista suurista, sen ihanimmistailoista. Se paisuttaisi rintaa, saisi sydämen sykkimään, olisi suuri,mahtava kuin hyökylaine, lopulta aivan itseensä upottaa tukahduttaisi.
Ja tuo odotettu hetki tuli.
Isä asettui keinutuoliin. Pieni pojanpoika kapusi hänen polvellensa, jasisko miehensä kanssa asettui viereen. Sitten alkoi äiti soittaa.
Lapsenlapset saivat ensin osansa. Raikkaina kaikuivat marssin säveleet.Pienokaisten silmät loistivat, posket punoittivat ja jalka polkitahtia. Mutta kun marssijoita alkoi väsyttää, saivat he siirtyä toiseenhuoneeseen, ja soitto muuttui syvällisemmäksi.
Kaikki oli hiljaista huoneessa. Takassa räiskyvä valkea oli muuttunuthiilokseksi. Ei mikään häirinnyt hämyhetken vienoa soittoa. Se oliniin sisältörikasta, niin vaihtelevaa ja samalla niin todellisuudenmukaista. Siinä ihmissydän iloistaan iloitsi, siinä se ikäviään itki.Milloin taas särähtävät epäsoinnut loihtivat ilmi elämän ristiriitaa,sen suruja, sen tuskia ja taisteluita, milloin vaativat säveleetvoimakkaina työhön ja tosi toimeen, vaativat terästä tahtoon, tarmoamieleen.
Mutta tuon kaiken ohessa soi uudelleen ja yhä uudelleen keskenepäsointujen ja voimakkuuden hiljainen vieno sävelvirta. Se oli tyynikuin kesäiltana lammen pinta Suomen saloilla, oli syvä, salaperäinenkuin valtameri ja sopusointuinen kuin kaiku iäisyyden mailta.
Oudoksi muuttui kuulijain mieli. Kun marssin säveleet oliv