E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Jutelma nykyajoilta
Kirj.
Tekijän luvalla suomentanut
Samuli S.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1914.
Motto:
Kärsimyksellä on elämänarvoa yhtähyvin kuin onnellakin.
Vajaan puolen peninkulman päässä Pohjanmerestä, hietasärkkäin suojassaja parahiksi niin kaukana rannasta, että metsä etelärinteellä pystyikasvamaan ja suuren puiston lehtokujat osasivat tulla siimekkäiksi, —siellä sijaitsi vanha Klitholman kartano.
Se oli ollut Heinen suvun hallussa viimeiset sata vuotta. Suku olialkuansa siirtynyt tänne Puolanmaalta. Juutalaisverta vuoti sensuonissa, verta levotonta, taiteilijaverta, enimmäkseen sitä laatua,joka itse tosin ei luo mitään yli dilettantin työn, mutta sittenkinniin kohdalleen oivaltaa kaiken sen, mikä todellista taidetta on,senlaatuista, jossa asuu tuo hieno käsittämisen kyky; ja tämä kyky sejo sinänsä on taidetta.
Inga Heinen vaarin-isä oli ensiksi ostanut Klitholman. Häneltä se olimennyt perintönä pojalle ja sitten pojanpojalle.
Isänsä kuollessa oli Inga Heine ollut vain jonkun viikon vanha. Äitioli kuollut jo hänen syntyessään. Huonosti olisi käynyt tytön, niinkuinKlitholmankin, ellei olisi ollut äidin-äitiä. Mutta äidin-äitipä oliolemassa, ja hän se pani kaikki hyvään kuntoon. Tämä "vanha rouva" —näin häntä paikkakunnan rahvas nimitti, vaikkei ollut hänellä ikää kuinvajaata kuusikymmentä — kävi merkillisen tarmokkaasti talonhoitoonkäsiksi ja sai kunnollisen pehtorin avulla maat niin hyvään kuntoon,että tila pääsi kutakuinkin veloistansa. Milloin kone joutui epäkuntoontai joku talonväestä sairastui, aina oli vanha valtioneuvoksetarsaapuvilla ohjaamassa ja opastamassa, ja monikin arveli, että tuossapienessä, hieveröisessä vanhassa rouvassa oli enemmän rohkeata mieltäja tahtoa kuin monessa miehisessä miehessä.
Inga rakasti mummoansa palavasti, ja joka kerta kun tämä sai noitayskänkohtauksiansa, joita viime aikoina sattuikin tiheänlaiseen, tunsiInga melkein taudinomaista tuskaa: hän pelkäsi mummonsa kuolevan.
Vähitellen oli näitten kahden naisen välille syntynyt erittäinläheinen, molemminpuolinen kiintymys, joka omituisesti täydensi heitäkumpiakin. Heillä saattoi väliin olla erilaiset käsitykset elämästä,mutta pohjaltaan he olivat sittenkin yhtä mieltä. Välisti syntyihieman kinastusta heidän kesken, niinpä siitä, että Inga tahtoi jättäänimensä edestä pois tuon "von" sanan, vaikka mummo väitti, etteise käy ensinkään päinsä: sehän olisi solvausta vanhemmille vielähaudassakin; kun kerran onneksensa on hyvää syntyperää ja hiukanhienompaa alkujuurta kuin tavalliset ihmiset, niin on velvollisuuspitää siitä kiinni ja säilyttää traditsionit. Inga sitä vastoinarveli, ettei hän vähintäkään välitä tanskalaisista esi-isistään eikäsaksalaisista von'eista. Mutta tällainenkin kinastus päättyi ainasiihen, että Inga kietoi kätensä mummon kaulaan, missä pienet valkoisetniskasuortuvat niin keikaillen kurkistivat tanun alta, ja selitti,että koska nyt mummo sitä niin tärkeänä pitää, niin olkoon sitten tuo"von" paikoillaan. Vanha valtioneuvoksetar taas puolestansa koettimennä myöntyväisyydessä niin pitkälle kuin suinkin, käsittääksensäIngan uudenaikaisia aatteita. Niille hän usein puisteli päätänsä, muttakuunteli niitä kumminkin ilmeisellä harrastuksella ja ikäiseksensämerkillisellä mielen jäntevyydellä.
Kun Inga ilmoitti aikovansa suo