E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Romaani nykyajalta
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Kirja,1917.
Isak Julinin Kirjapaino, Tampere.
Aamupäivän aurinko yritteli kurkistella alaslaskettujen uutimienrakosista huoneeseen, jossa toverukset Simo Vaskio ja Viljo Seipivielä makasivat, kuten näytti, täydessä unessa.
Äkkiä pinkaisi Vaskio kuin nuolen satuttamana seisaalleen.
— Kuuletko, Viljo, huusi hän, nyt se alkaa taas!
Ylhäältä jostakin kuului yksitoikkoinen pianon kilkutus.
— Vasta nyt, ja vasta yksi, myhähti toveri lakoonisesti. Olen pitkinaamua nauttinut tästä harvinaisesta pyhärauhasta.
— Peijakas! Kellohan on jo vaikka mitä! Meidän helvetillisetsoittokellomme käyvät jälessä. Ja minä olen tottunut käymään niidenmukaan. Yksi piano soi: heräys! Toinen yhtyy: nopea pukeutuminen!Kaikki kolme räikävät: ovesta ulos! Enkä ole tätä päiväjärjestystäseuraten vielä koskaan myöhästynyt…
— Sen minä uskon. Mistäpä sinä voisit myöhästyä! naurahti Seipi.
— Tärkeistä yhteiskunnallisista toimituksista! Minä olen näesaikaani seuraava mies. Ja koska aika rientää, täytyy minunkinrientää. Mutta onhan se hirveätä sentään, että ihminen ajetaan kolmenpianon räminällä ulos omasta huoneestaan, josta saa maksaa, hm, jostaainakin pitäisi maksaa suunnattomat lunnaat.
— Minäkin voisin syyttää noita pianonrämppääjiä siitä, ettäelämäntyöstäni ei tule mitään, ellen olisi niin kiltti, ettäsyyttäisin siitä itseäni, mutisi Seipi sulkien jälleen silmänsä.
Vaskio heitti ikkunaverhot syrjään, haki eteisestä oven takaasanomalehden ja heittäytyi uudestaan vuoteelleen sitä tutkimaan.
— Ha ha haa, nauroi hän. Outari, tuo luonnon profeetta on taas ollutesillä. Omituista aikaa. Nykyään istuu profeettojakin joka portinpielessä. Tämä saarnaa vastaan grottemyllyn turmelusta. Hän nimittääitseään aurinkoprofeetaksi. Ha ha haa!
— Älä naura. Minusta tuollaisessa ilmiössä on aina jotakinäärettömän liikuttavaa, kaunista…
— Vahinko vain, että he tavallisesti ovat hulluja. Mutta hullujaovat muutkin nykyään! Koko maailma on hullu! Ja kaikilta meidänpuolueiltamme, jotka yrittävät tätä hulluutta kohentaa, puuttuujotakin tai on niissä jotakin liikaa. Ja minä, joka luonteeltani olenpuolue-ihminen kiireestä kantapäähän, en juuri sentähden voi päättää,mihin puolueeseen oikeastaan kuulun. Eikö se ole pirullista! Niin,mitäpä sinä siitä välität, sinä, joka elät jo iankaikkisuudessa,mutta minä, minä tunnen ajan valtimon lyönnin joka hermollani, enkäsentään voi määrätä kantaani näissä olosuhteissa. Tahtoisin tapellaja räiskyä puolueissa, mutta en voi, en voi! Onko se ihme? Sanonyt sinä, puolueeton! Sosialistit tahtovat Suomen itsenäisyyttä jakansojen veljeyttä, mutta luokkataisteluhurmionsa ja voitontunteensasokaisemina ovat he kaikessa inhimillisyydessään epäinhimillisiäja itsekkäitä ja erehtyvät kaikessa isänmaallisuudessaan käymäänvihollisen sotaväen talutusnuorassa! Tohtori Linnan johtamaporvarispuolue, johon minä kyllä lukeudun, on itsenäisyysohjelmassaanjohdonmukaisempi, ja oikea mies sitä paitsi asian takana, mutta seajaa asiansa karille vanhoillisessa antisosialistisuudessaan javaatiessaan suomalaista sotaväkeä. Sano suoraan, veikkonen, sinä,joka tunnet minut, olenko mielestäsi sosialisti vai porvari?
— Miten typerä kysymys. Ja miten pientä ja lyhytnäköistä kokososialistien ja