E-text prepared by Tapio Riikonen
Romaani kansannaisista
Kirj.
Helsingissä,Kustannusosakeyhtiö Otava,1915.
Mari seisoi tuvan lieden luona ja valmisti illallista työstäpalaaville. Hän oli viisikymmenvuotias, mutta näytti paljonvanhemmalta, sillä vartalonsa oli hiukan kumarassa, ja raskaanraatamisen jäljet näkyivät käsien kyhmyisissä sormissa ja kasvojenrypyissä. Liedessä oli kolmijalalla pata. Hän kohenteli tulta sen allaja hämmensi kauhalla keitosta. Käsi liikkui aivan koneellisesti,niinkuin hän vuosikymmeniä oli samalla tapaa tässä seisonut ja yhäuudistuva sama jokapäiväinen työ oli tappanut hänessä kaikki ajatukset.
Tuvan perällä istui matalalla rahilla kyyryssä hänen äitinsä,talon vanha emäntä Helena, liekutellen kehdossa olevaa lasta, hiljaahyräillen ja huojuttaen harvalleen ruumistaan kehdon liikahdellessa.Hän oli jo aivan kumaraan mennyt vanhus, iältään yli seitsemänkymmenen,tukka harmaa ja harventunut, kasvot täynnä ryppyjä, hampaaton suukuopallaan ja leuka sen johdosta liiaksi ulkoneva. Ainoa, mikä hänessäherätti erikoista huomiota, oli tummanharmaiden silmien loiste, joka eivieläkään ollut sammunut.
Tuvassa oli aivan hiljaista, kuului ainoastaan kehdon tasainen keinuntapirtin palkeilla tai kauhan synnyttämä heikko kalahdus, kun se sattuikoskettamaan padan laitaan. Lapsi alkoi hiljaa valittaa.
— Saisi se Alma jo tulla, sanoi Helena. — Lapsi kaipaa rintaa.
— Eiköhän nuo jo kohta tulekin työstä, vastasi Mari. — Johan päivä onmennyt metsän taakse.
— Kyllä ne tänään viipyvät hiukan kauemmin kuin tavallisesti.
— Koettavat kai jouduttaa töitä.
Oli jälleen hiljaista, kehto vain liikkui hiukan kovempaa lapsenäännellessä.
— Alma on ollut taas vähän rasittuneen näköinen, sanoi Helena. — Eikäse ihme olekaan. Onhan lapsi vasta kahden kuukauden, ja Alma saa joolla täydessä työssä. Saisi ne miehet hiukan säästää häntä.
— Ei auta säästää, kun ei ole kylliksi työvoimaa ja kevättyöt pitävätkiirettä. Huomenna kai täytyy minunkin mennä auttamaan, niin sanoiKalle.
— Kyllähän Kalle raataa jaksaa, mikäs häntä vaivaisi, mies kun on jaroteva, mutta on sinullakin tässä työtä enemmän kuin kylläksi.
Helena liekutti jälleen kehtoa hiukan vinhempaan sanoen:
— Ss, Annamaija, älä itke, äiti tulee kohta… Kallen pitäisi muistaa,ettet sinä ole ihan tervekään.
— Ei se tuo sairaus niin vaarallista ole, onhan joskus pistosta rinnanalla ja kyljissä, mutta meneehän se ohi. Onhan sitä sellaistajokaisella naisella, kun vanhemmaksi tulee.
— Niin, onhan sitä, onhan sitä, jumala kyllä jokaiselle senkinkoettelemuksen lähettää.
Mari hieman keikautti päätään ja lausui:
— Ei siitä jumalaa tarvitse syyttää, kyllä se miesten on syytä. Olentässä toisinaan ajatellut, että mitä sitä Kallenkaan tarvitsi minullelaittaa kymmenen lasta, kun ei niistä eloon ole jäänyt kuin kolme. Jatuskin olo niillekään hyväksi tulee, Hilmalle Helsingissä, Eskolletäällä ja Emmalle Mäkelän torpassa. On tämä elämää!
— Älä sano sillä tapaa, jumala meille lähettää koettelemukset, jottame nöyriksi tulisimme. Ehkä oli noille pienille parempi, että pääsivätajoissa tästä maailmasta. Johan sitä minunkin aikani olisi tullut. Jakysynhän minä tuota, että mitä tehtävää minullakaan on enää maailmassa.Työtä en jaksa tehdä enkä ole tässä muut