Produced by Tapio Riikonen
Kirjoitti
Samuli S.
Werner Söderström, Porvoo, 1885.
Joulu-aamuna
Tärkeät toimet
Kalalta
Kosto
Laulajaiset
Piispan Ellu
Kynämamseli
Miltä näytti
Tulipalo
Jouluaatto oli tullut. Työt oli lopetettu, kylyt kylvetty, pahnatlattioille levitetty, kynttilät paloivat. Köyhinkin oli parahan valonsapannut majaansa kirkastamaan. Juhlapuvuissansa istuivat ihmiset javeisasivat juhlavirttä. Ja niin oli laita meidän pitäjässä janaapuripitäjässä ja kolmannessa pitäjässä ja niin kaikkialla. Jamoninaiset olivat virret, joita tällä hetkellä veisattiin, mutta yksioli niissä kumminkin aine, kaikissa sama, nimittäin sama iloinenriemahdus, mikä ennen oli paimenilta kuulunut Betlehemissä. Yhdessävirressä se sanottiin näin, toisessa noin, mutta kaikissa oli kuitenkinsama sisällys, nimittäin Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassarauha, ja ihmisille hyvä tahto!
Hyvä Jumala kuitenkin! Kuinka usein olen minä tällä hetkellä ajatellut:Ylistysvirttä veisataan nyt Jumalalle meidän maassa ja monessa muussamaassa, tuhansittain tuhansissa asunnoissa, taloissa ja torpissa,isoisten kultaisissa kartanoissa ja köyhäin matalissa majoissa. MuttaSinä yksin tiedät, hyvä Jumala, kuinka paljoa enemmän, paljoa enemmänon taloja ja torppia, isoisten kultaisia kartanoita ja köyhäin mataliamajoja, joissa ei Sinua muisteta, ei virrellä, ei puheella, eihuokauksella, ei ajatuksellakaan. Ja silloin on minusta tuntunutsuloiselta ajatella, että köyhän Suomenmaan kansa on uskollisenapysynyt isiensä uskolle ja isiensä tavoille, ja että tästä hallaisestamaasta kohoaa jouluyön hiljaisuudessa nöyränä uhrisavuna Sinuapelkäävien sydämmelliset juhlavirret.
Mutta miksi poikkean jutelmastani, miksi syrjähän jätän kainonkertoelmani ladun?
Ihana oli jouluyö. Ääretönnä kaareili pyhässä korkeudessa talvinentaivas. Se loisti ja kimalteli lukemattomista valoista; näytti kuinolisi pieninkin tähti tahtonut tänä yönä olla mukana kaunistamassataivaan kantta. Metsä oli pukeutunut hopeaan; härmä oli rakentanutverrattoman taidokkaan kukkaverhon pienimmänkin oksan ja kaarenympärille. Syvä hiljaisuus vallitsi luonnossa; ei vähintäkään tuulenhuokausta huhahdellut metsässä.
Nyt oli jouluyö. — Korkean Risti-vuoren huipulla seisoo pitäjän vanha,mustunut puukirkko. Tummana ryhmänä se haamoittaa tähtitaivastavastaan, kaukaa katsellessasi sitä, mutta mitä lähemmäs tulet vuorenjuurta, sitä selvemmäksi se muuttuu piirteilleen. Mutta tänä yönä senäkyi selvänä ja tarkkarajaisena jo virstan päähän. Tänä yönä, sanoin,mutta aamuhan jo olikin oikeastaan, vaikka pimeydestä päättäen sitä eiolisi osannut arvata. Mutta talvinen aamu se pääsee vasta niin myöhäänvapaaksi yön tummasta sylistä. Kesäistä yötä Pohjolassa tuskinhuomaakaan. Illan rusko ja aamun koi ovat kuni kaksi rakasta sisarusta,jotka toisiansa syleilevät. Talvinen yö taasen on öinen haltija, jokaei mielisi ensinkään laskea luotansa aamun ihanata lasta. Niin, tänäyönä, tahi oikeammin tänä aamuna, loisti kirkko tarkkarajaisena jovirstain päähän, sillä kaikista sen akkunoista paistoi kirkas loiste,ihanasti hei'astuen valkoisista nietoksista.
Ihmiset riensivät kirkkoon. Mutta jos jouluaamuna aina ennenkin olikirkko ollut täpö täynnä väkeä, niin nyt tänä jouluna oli kirkkomiehiäenemmän kuin pitäjän mustuneesen kirkkoon mahtuikaan. Tänään olikinjotain tavatonta kirkossa odotettavana: siitä tuo tavaton ihmistulva.