Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
Kertomuksia
Kirj.
1911
Siv.
Virkku 7
Valon ja onnen lapsi 22
Viimeinen ateria 28
Sokeakuuron kertomus 39
Hän ja minä 44
Elämän meri 60
Arvid Järnefelt
on syntynyt marraskuun 16 p:nä 1861 ja täyttää siis tämän kirjanilmestyessä 50 vuotta. Tuli ylioppilaaksi 1880, fil. kand. 1885, lakit.kand. 1890. Opiskellut venäjää Moskovassa 1887-88. "Päivälehden"perustajia 1889. Asuu nykyään Lohjalla, missä harjoittaa pienviljelystäja mehiläishoitoa. Hänen teoksistaan mainittakoon: Isänmaa (1893),Heräämiseni (1894), Ihmiskohtaloja (1895), Ateisti (1895),Puhtauden ihanne (1897), Maria (1897), Evankeliumin alku (1898),Päiväkirja matkaltani Venäjällä (1899), Samuel Cröell (1899),Veljekset (1900), Orjan oppi (1902), myöhemmin uudestimuodosteltu janäytelty nimellä "Titus", Helena (1902), Elämän meri (1903),Maaemon lapsia (1905), Veneh'ojalaiset (1909). Hän on myöskinsuomentanut suuren joukon Leo Tolstoin, Henry Georgen y.m. teoksia.
Virkku.
Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli hullunkurinentapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella tavalla jäykistyi, senselkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä ja murisi jollekinnäkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi valmistunut tappeluun. Tätäsen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät sitä huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se olipäälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatuvaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisipitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen, ja latausvärkit olivatvinnillä—epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessaampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perinhyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistäihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt. Virkku paha! Jalykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten tämäVirkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se ulvoi. Jatiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä.
Suuri vedenselkä oli tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisiahattaroita. Aurinkoa ei näkynyt, ja vedenpinta oli hienossa varjossa.Kaukaiset sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, jaetäisimmät maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikoittainkuin aava meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen viettävänurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä tummanakuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä taloa.
Virkku—silloin se oli vielä hyvissä voimissa—tulla tupsahtirannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.
Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta, väkioli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin jättämään,va